Tutkimus kartoittaa populaarihistorian ominaisuuksia. Erityistä huomiota kiinnitetään kasvavaan haasteeseen, jonka ei-kirjallinen esittäminen muodostaa historiankirjoitukselle. Vaikka historiantutkimus suuntautuukin paljolti tekstin tuottamiseen, ”historia” ei rajoitu akateemiseen tutkimukseen. Akateemiset historioitsijat ovatkin kokeneet ei-kirjallisen historian tuottamisen vaikeaksi. Akatemian ulkopuolella historiaa (laajasti ymmärrettynä) esiintyy kuitenkin jatkuvasti populaarimediassa ja asiantuntija organisaatioiden projekteissa: elokuvissa, televisiosarjoissa, peleissä, näyttelyissä (niin virtuaalisissa kuin fyysisissäkin) yms. Tutkimus keskittyykin populaariin historiakulttuuriin tunnistaakseen eri mediamuotojen heikkoudet ja vahvuudet suhteessa historian esittämisen tiedollisiin vaatimuksiin. Keskeinen kysymys tutkimuksessa onkin: ”Voidaanko historiantutkimuksen piirissä esittää historiaa ei-kirjallisessa muodossa, ja jos voidaan niin miten tämä tulisi tehdä?” Tutkimuksessa analysoidaan jo olemassa olevia ei-kirjallisia historiaesityksiä, joiden tavoitteet vaihtelevat tiedollisista ja kasvatuksellista aina viihteeseen ja kokemuksellisuuteen. Rippumatta esitysten tavoitteista (tai faktuaalisuudesta) kaikilla näillä on oma vaikutuksensa siihen, miten muodostamme käsityksemme menneisyydestä. Aineistoa analysoidaan historianfilosofian, historiakulttuurin, historiateorian ja mediatutkimuksen tarjoamien viitekehysten läpi. Tämän analyysin pohjalta rakennetaan populaarin historiakulttuurin typografia ja esitetään laajempi historianfilosofinen teoriaviitekehys, joka huomioi medioiden vahvuudet, heikkoudet ja mahdollisuudet historian esittämiselle tulevaisuudessa. Tutkimus tuottaa uutta teoriaa tukemaan niin tulevaa akateemista historiantutkimusta kuin asiantuntijaorganisaatioita, jotka ovat jo käytännön työssään kohdanneet digitaalisuuden mukanaan tuoman historian esittämisen murroksen.